Maniaa ja masennusta hääsuunnittelun keskellä

Taas astetta vakavampaa tekstiä. Mutta tämän kanssa tulee painittua jatkuvasti, joten ajattelin avautua tästä täällä. Ei sitä tiedä jos tästä on  myös jopa apua jollekin samassa tilanteessa olevalle. Never know.

Elikkäs. Olen koko pienen ikäni taistellut pääni kanssa, ja viimeinkin viime keväänä sain diagnoosin paperille (tosin tiesin sen itsekin jo lähes vuosikymmenen):

Kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Ei, en ole hullu, vaikka välillä voi tuntua/vaikuttaa siltäkin :D Olen vasta pikkuhiljaa - psykoterapian ja syvän itsetutkiskelun myötä - oppinut tunnistamaan milloin alkaa lähteä lapasesta ja täytyy alkaa jarruttamaan. Tosin masennusvaiheen huomaa vasta kun se on jo päällä.. yksi syy minkä takia aloin heti suunnittelemaan häitä, koska tiesin että suunnitteluinto ja jaksaminen on tosi vaihtelevaa ja kausittaista, joten häitä ei välttämättä suunnitellakaan ihan hetkessä. Totesin et joko hoidan koko homman parissa kuukaudessa ennen häitä, tai sit parin vuoden ajan jaksamisen mukaan. Vauvaa yritettäessä jälkimmäinen vaihtoehto valikoitui ainoaksi mahdolliseksi, koska jos sattuisi niin et on pieni toukka siinä rinnalla roikkumassa, niin ei suunnittelusta parissa kuukaudessa tuu välttämättä mitään. Ja nyt jos hyvin käy niin syyskuun lopussa se toukka on täällä <3

Häitä suunnitellessa molemmat puolet taudinkuvasta on tullut enemmänkin kuin tutuksi. Kihlautumisen jälkeen vuosi sitten innostuin häistä niin paljon, että voi sanoa suoraan et lähti lapsesta. Kaikenlaista krääsää tuli tilattua ja hamstrattua tavaraa - rahaa saattoi mennä vähän liikaakin :( tämä on ollut yksi ehkä haitallisimmista oireista mikä mulla on maniavaiheessa - rahan käyttö. Siitä seuraa sitten kun olo rauhoittuu kova morkkis, joka useimmiten voi sit edesauttaa masennusta.. sain tilanteen melko nopeasti hallintaan ja tavaran rohmuaminen taukosi. Taulukoita ja listoja tuli väsäiltyä koneella yömyöhään ja uniaika lyheni huomattavasti. Kuuden tunnin yöunilla oon nii yliväsynyt et ei tarvii edes maniavaihetta et mulla menee lujaa - saatan ehkä alkaa käymään ihmisten hermoille täs vaiheessa :D yli-innokkaana tulee vaa pälätettyä häistä eikä muuta osaa sit ajatellakaan. Tällöin saan kyl paljon aikaiseksi, mutta asiat voi jäädä vähän hujanhajan kun on sata aloitettua asiaa ja ideaa mutta mitään ei oo viety loppuun asti. Suunnitelmat ja ideat voi myös välillä pompata pilviin, ja ehkä vähän suuruudenhulluiksi tai sekaviksi. Näitä asioita sit tiputan lähemmäs maanpintaa kun mieli on rauhallisempi. Ikävä asia maniavaiheessa on se ajatusmaailma et kaikkitässänytheti ja ei malttais millään lopettaa vaikka pinterestin selaamista tai istumajärjestyksen suunnittelua (juu, tälläisenkin olen jo tehnyt sen mukaan jos kaikki kutsutut tulisivat paikalle)..

Masennusvaiheessa - riippuen sen tasosta - en sit välttämättä saa aikaiseksi mitään. Ja tällöin ne ajatukset on pahimmat. Välillä tulee pelkoja et tuleeko ees mitään häitä, mitä jos jotain vakavaa tapahtuu ennen niitä... Mitä jos häitä joudutaan siirtämään.. eihän siihen maailma kaatuisi, mutta ois se iso kolaus. Jos silleen suurella luotolla ajatellaan niin raha on ainoa este että häät ei toteutuiskaan tuolloin.

Pahimpina aikoina ajassa taaksepäin en oikeesti ees uskonut näkeväni sitä päivää et menisin naimisiin: joko en löytäisi miestä tai että mua ei olis olemassa. Välillä synkimpinä hetkinä se pieni piru pään sisällä ihmettelee et onko tää oikeesti tapahtumassa, vai onks tää kuvitelmaa tai huijausta. 

Ajatus siitä että pitäisi saada jotain aikaiseksi muttei vaa jaksa/kykene/pysty, se alkaa ahdistaa ja pahentaa siten olotilaa.. 

Aiemmin on tullut painittua myös itsetuhoisuuden kanssa, mutta onneksi muutama vuosi on jo mennyt niin että tällaiset ajatukset ovat jääneet pahimpina aikoina vain viiltelyyn. Tälläinen jakso oli viime syksynä, jolloin olin kuitenkin viisas ja hain asiaan apua psykoterapian rinnalle. 

Vaikka periaatteessa elän onnellisinta aikaa elämässäni: suunnittelen häitä joita en uskonut ikinä saavani ja minulla on ihana mies ja lapsi, ja toinen tulossa. Se ei silti tarkoita automaattisesti sitä että en enää kokisi niin huonoja oloja, että en valuisi pohjalle. Se on asia mitä monilla on vaikeuksia ymmärtää, ainakin minun elämässäni olen tämän huomannut. Pääni toimii omia aikojaan ja riippumatta vuodenajoista tai elämäntilanteesta. Kyllähän se syksyn pimeys voi lisätä väsymystä ja pahaa oloa, mutta omassa historiassa pahimmat jaksot ei ole ollut syksyllä.. ja jos sattuu ja tapahtuu pahoja asioita nii eihän se asiaa auta, mutta voin voida huonosti vaikka elämäni vaikuttaisi muuten ruusuiselta. Se tässä taudissa onkin perseestä. Et osaa ennakoida koska mikäkin jakso alkaa, vaan huomaat sen vasta kun se on jo alkanut. Kuten jo sanoin, olen alkanut oppimaan tunnistamaan ensioireita ja näin ollen jaksot ei oo ollu niin pahoja, mutta ei se aina onnistu mukaan kohdalla. Yksi syy minkä takia en ole uskaltanut aloittaa vielä mitään koulua, vaan annan itselleni aikaa kuntoutua ja oppia elämään ja tunnistamaan oireilua. Koska jos nyt menisin ja aloittaisin koulun, niin mulle kävisi samanlailla kuin lukioon ja ammattikorkeakoulua aloittaessa: kulutan itseni puhki alkuinnostuksessa joka on levinnyt käsiin maniajaksona. Josta on seurannut morkkis ja masennus... Lukion sain loppuun, päätettyäni että teen sen neljässä vuodessa. Ammattikorkeakoulua suoritin vuoden aivan loistavasti, mutta töihin päästyäni innostuin enemmän duunista kuin koulusta ja opiskelut vähän niinkuin vaan jäi. Kunnes selkä meni ja oli pakko todeta ettei oo järkeä opiskella alaa jolla en pysty tehdä duunia.. tästä on nyt muutama vuosi ja oon saanu selkää kuntoutettua, joten nyt on taas kaikki mahdollista et mihin alalle sitä lähtis opiskelemaan. Tosin sitten vasta kun toinen lapsi on vähän vanhempi <3

Yhdistelmänä kaksisuuntainen, vilkas mielikuvitus, stressiherkkyys ja pienoinen pessimistisyys ei oo mikään maailman paras, mutta oon alkanut oppia elämään näiden kaa. 

Ja mikä tärkeintä - Mika on oppinut myös ja rakastaa mua kaikesta huolimatta <3

Kultaista keskitietä en oo vielä saavuttanut, ainakaan hääsuunnittelua ajatellen. Pyrin käyttämään "selväjärkisimmät" hetkeni sillä hetkellä oleellisiin asioihin, kuten Miksun kanssa oloon tai kodinhoitoon. Välillä jos sit aikaa vielä jää, niin uskallan suunnata ajatuksia häihinkin päin. Mutta on näköjään niitäkin hetkiä ollut paljon kun suunnittelut on melkein tehty, toteutukset vaan uupuu.

Ja tällä hetkellä on lisävaivana myös raskausväsymys :D

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti! <3